Lapsettomuutta piilossa

Raskaus alkaa olla loppusuoralla, vaikka sitä onkin vaikea ymmärtää. Mietin usein lapsettomuuden kokemustani ja takana olevia hoitoja. Mietin ihmisten kommentteja ja sisälleni pakkautunutta pahaa oloa.

Halusin paeta lapsettomuutta. Tykkään kamalasti lapsista, etenkin ihan pienistä. Ihmisten ajattelemattomuuden (tai sen takia, etten itse saanut suutani auki) takia jouduin usein miettimään, joudunko luopumaan lasten sylittelystä kokonaan. Jos olisimme jääneet ilman lasta, en olisi varmaan jossain vaiheessa uskaltanut pidellä muiden lapsia. Olisinko uskaltanut noteerata heitä enää mitenkään?

Kun omasta lapsesta ei ollut tuskaista toivetta lukuunottamatta mitään tietoa, sain kamalasti lohtua muiden pienten hoitamisesta. Oli ihanaa saada pieniä vauvoja syliin ja katsella heidän ilmeilyään ja teeskentelemätöntä olemusta. Tällaiset hetket keskeytyivät lähes aina ihmisten kysymyksiin: "Koska teille tulee vauva?", "Me ollaan jo kauan mietitty, että koskas teille saadaan pienten töppösten töminää", "Eikös teidänkin olisi jo aika?", "Kauankos teidän häistä on jo aikaa?", "Ei kannata lykätä lasten tekoa siihen asti, että on vakipaikka?", "Oikein kuulen kuinka sinun biologinen kellosi tikittää." En voi olla kuin äärettömän kiitollinen heille, jotka eivät kysyneet. Heille, jotka antoivat minun nauttia pienistä ja kokonaisista hetkistä ilman pahaa oloa.

Lapsettomuutta ei ole ehkä luontevaa paeta lasten pariin. Tykätään miehen kanssa käydä ulkona ja Octoberfestit olivat mielestäni viime vuonna oikein hyvä ajatus. Ilta päättyi tuntemattoman neuvoihin siitä, kuinka "lapsia tehdään nussimalla". Kaupungin "teinibaarissa" illan vietto päättyi vanhan tutun kyselyihin pikkutunneilla, että enkö olekaan vielä tehnyt lapsia kun hän oli niin kuvitellut.

Työpaikan kahvipöydässä keskusteltiin työasioita. Yhtäkkiä työkaveri ilmoittaa aiheen ohi, että tehän voitte hankkia vaikka sijaislapsen tai hakea adoptiolapsen ulkomailta. Sukujuhlat päättyivät lähes aina vauvauteluihin ja itkuun kotimatkalla. Häiden jatkot päättyivät itkuun, kun en voinut muiden tavoin antaa miehelleni lasta.

Raskaana olevan tuttavan kommentit siitä, kuinka minä ymmärrän sitten kun saan lapsia tai kommentit siitä, ettei se satuta, jos ei saa lasta saivat minut pohjattoman katkeraksi. Näkemään vain mustaa.

Yleensä en pystynyt kertomaan lapsettomuudesta. En halunnut loputtomasti neuvoja siitä, kuinka ja koska lapset pitää tehdä. En halunnut kuulla kertomuksia lapsettomuudesta kärsineistä, jotka saivat lopulta lapsen kun lopettivat väkisin yrittämisen. Suurimpia sankareita ovat lapsettomuudesta kärsineet, jotka eivät ole tekemällä tehneet lasta vaan lopettaneet stressaamisen ja tulleet raskaaksi oikeaan aikaan yhteiskunnan varoja säästäen. Koska lapsettomuushoidothan maksavat suureksi osaksi veronmaksajat ja lapsettomat ovat liian vanhoja tai muuten vain höyrypäisiä väkisin lapsetekijöitä.

Usein halusin jäädä kotiin. Opin, että kotona on helpointa olla, jos en haluaisi kuulla kysymyksiä meidän lisääntymisaikataulusta tai neuvoja siitä, koska minulle olisi paras aika saaada lapsia. Häpeäkseni välttelin paljon ihmisiä ja vetäydyin kuoreeni enemmän kuin koskaan ennen. En tiedä, olisiko helpottanut, jos olisin osannut kertoa. Enää en pelkää sosiaalisia tilanteita ja olen ollut viime kuukausina sosiaalisempi kuin viimeisenä kolmena vuotena yhteensä. Enää en ole pimeässä.

Mietin yhä, oltiinko me oikeutettuja hoitoihin ja tarvitsimmeko todella niitä? En usko edelleenkään, että äidiksi tulo tekee minusta mitenkään valaistuneen ja uskon, että olen tähänkin mennessä kokenut pyyteetöntä ja ylitsevuotavaa rakkautta toista ihmistä kohtaan. Uskon, että olisin ihan yhtä hyvä, vaikka en olisi lasta koskaan saanut.

6 kommenttia

  1. Syviä ajatuksia, ymmärrän niitä hyvin. Kyllä se lapsettomuus säilyy mukana vaikka sen lapsen saa syliin, hyvä asia tässä on se että se lapseton joka sinut tapaa saa paremman kohtelun. Se että pystyy antamaan tilaa ja itse jättää yhteiskunnan vihatuimmat kysymykset kysymättä on jo paljon. :)
    Tsemppiä loppusuoralle!

    VastaaPoista
  2. Niin tuttuja ajatuksia ja niin hyvä kirjoitus. Me teimme ensimmäisen IvFn samoihin aikoihin kuin te, mutta edelleen ollaan lapsettomia. Yksi keskenmeno saatiin aikaiseksi kesällä ja sen jälkeen kroppa ei ole vielä alkanut toimia. Ihan hirveetä odottelua että pääsisi edes yrittämään taas... No, se minusta, kiitos kun muistat vielä lapsettomien arkea ja kirjoitat siitä. Sinä jos kukaan tiedät sen pelon ettei tämä koskaan onnistu. Muiden kommentit ovat niin p*****stä tämän pelon ohessa. Ainiin, jospa vain lopetan stressaamisen niin sittenhän se lapsi tulee! Kuinka kätevää! Ja lapsettomuutemmehan on siis ihan omaa syytäni, kun mietin ja toivon, pitäisi tietysti olla miettimättä ja antaa toiveesta periksi, SILLOIN ne kaikki ihmiset vasta lapsensa saa. Toivoa ei saa. ;) Onnea loppuraskauteen, kohta olettekin jo maalissa!<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivotaan, että seuraava hoito toisi onnellisemman lopputuloksen. Vaikka en kamalasti lapsettomuusajatuksista kirjoitakaan, niin kyllä asiaa ajattelen kamalan paljon edelleen.

      Poista

Hei, jätäthän kommentin! :)